tiistai 8. tammikuuta 2008

Kaudelle 2008

Tiimi pohtii nyt kauden 2008 kuvioita. Kisaohjelma ja kokoonpano tulee myöhemmin näille sivuille. Hauskaa Uutta vuotta ja antoisia hetkiä seikkailun parissa!

tiistai 1. tammikuuta 2008

Abu Dhabi raportti!

The Abu Dhabi Adventure Challenge

Eräänä marraskuun lopun yönä puhelimeni soi ja ystäväni kertoi poikien etsivän melko tiukalla aikataululla naista seikkailujoukkueeseensa Abu Dhabiin. Hetken asiaa mietittyäni tulin siihen tulokseen, ettei matkoja Arabiemiirikuntiin - vieläpä komeassa miesseurassa - ihan joka yö tarjota. Samalle ajankohdalle suunniteltu Rukan matka vaihtui siis Abu Dhabiin. Aikaa valmisteluihin oli noin pari viikkoa ja siihen mahtui muutama kajakkimelontatreeni, muuten oli sitten pärjättävä niillä korteilla mitkä oli jaettu. Kyseessä oli siis omalla kohdallani ensimmäinen seikkailukilpailu ulkomailla ja melkoisesti jännitti kuinka poikien mukana tulisin pysymään. Ensimmäinen päivä Abu Dhabissa kului kisan valmisteluissa. Joukkueemme oli siitä onnekas, että kaikki matkatavaramme saapuivat ajoissa määränpäähän.



Varsinainen kisa alkoi kahdelle päivälle jakautuneella yhteensä 110 km kajakkimelonnalla. Heti kisan alkuun osui ensimmäinen jännitysmomentti, kun lähtölaukausta odotellessamme huomasin kajakkimme lipuvan hitaasti kohti avomerta, mutta siis ilman miehistöä. Kajakkimme oli varustettu purjeilla, mutta tuuliolosuhteiden vuoksi niistä ei juuri päässyt hyötymään. Ensimmäisenä päivänä laskimme purjeet jo aivan alkumatkasta, mikä sinänsä antoi enemmän tilaa melomiselle. Ensimmäisen päivän melontaosuudelle oli ripoteltu mukavasti rasteja ja melonta sujui alkuvaikeuksien jälkeen varsin mukavasti.

Yöpyminen tapahtui pienellä karulla saarella, ei siis minkään palmun alla. Pakollinen tauko saarella kesti iltakuudesta aamukuuteen, joten aikaa ruokailuun, tähtien ihailuun ja lepäilyyn jäi runsaasti. Reissumme osui Geminidien tähdenlentoparven aikoihin ja bongasin illan aikana puolenkymmentä hienoa tähdenlentoa. Ilta sujui leppoisasti, tosin vatsani ei ollut vielä tainnut tottua muuttuneisiin ruokailutapoihin ja voin yöllä hieman pahoin. Loppureissun ajan söinkin sitten kohtuullisemmin, eli ei kolmea apteekkiateriaa kerralla...
Seuraavan päivän melonta näytti sitten kajakkimelonnan keltanokalle, mitä melonta oikein on. Läpsyttelimme nimittäin meloja lähes avomerellä kellon ympäri. Tauon aktiviteettiin soi ainoastaan yksi rasti aivan alkumatkasta. Muuten vaihtelua matkantekoon toivatkin sitten lähinnä jatkuvasti yltyvä vastatuuli ja aallokko sekä vuorovesivirtaukset. Melominen oli koko ajan suurin piirtein yhtä hitaan tuntuista, mutta vuorovesivirtausten vuoksi ja ansiosta vauhti vaihteli kolmen kilometrin tuntinopeudesta aina seitsemän kilometrin tuntivauhtiin. Hämärän laskeutuessa ja salamavalojen räpsyessä saavuimme vihdoin vaihtorastille. Melontaosuuden jälkeen sijoituksemme oli kahdeksas.
Tässä vaiheessa täytynee mainita lukijalle, että kisan aikana sai tuntea itsensä välillä suuremmankin luokan filmitähdeksi tai julkkikseksi. Siihen malliin järjestäjät meitä kuvasivat niin helikopterista, maastoautoista kuin jokaisen rotkon pohjaltakin.
Melontaosuuden päätyttyä saimme kyydin autiomaahan. Tarjolla oli järjestäjien puolesta oikein tasokasta ja monenlaista ruokaa sekä wc- ja peseytymistilat. Tämä oli luksusta, jota en todellakaan ollut osannut odottaa, kun etappien välillä olisi vieläpä ollut aikaakin kauneudenhoitoon. Kauneudenhoitotuotteiden puuttuminen siis harmitti, koska tarvetta olisi ollut.

Kolmantena päivänä alkoi 87 km mittainen aavikkovaellus. Omalla kohdallani todennäköisesti kisan heikoin hetki osui juuri aavikkovaelluksen alkuun, kun aamu-unet silmissä ensimmäinen rastiväli täytyi vetää aivan täysiä. Ensimmäisen rastin jälkeen vauhti kuitenkin tasoittui ja omakin kroppa heräsi. Etapin loppua kohden joukkueemme paransikin vauhtia ainakin suhteessa muihin. Aavikon hiekka asetti omia erityisvaatimuksia varusteille. Joukkueemme luotti vahvasti ilmastointiteippiin. Itselläni oli lisäksi Sepin vanhan suunnistuspaidan hihat säärystiminä, ihan toimiva ratkaisu.
Osuudella oli sekä pakollisia rasteja, joiden GPS-koodit oli annettu, sekä vapaaehtoisia rasteja, jotka tuli löytää Google Earthin ilmakuvan avulla. Tämä olikin sitten koko kisan ainoa suunnistusosuus. Älyttömän hyvin vapaaehtoiset rastit pimeässäkin löysimme, tai Sepihän se lähinnä sitä karttaa käänteli. Itse olisin eksynyt alta aikayksikön, kun
X-kaadon yörastitkin jäävät löytymättä. Aavikkovaelluksen jälkeen olimme n. 11. joukkue.
Aavikkoyö oli taas melonnan tapaan omatoiminen yö eli järjestäjä ei tarjonnut ruokaa eikä pääsyä omalle huoltokassille. Teltat olivat pakollinen varuste, joten ne meillä oli mukana, mutta makuupussin virkaa toimittivat avaruuslakanat ja makuualustoina olivat vesipullojen pakkauslaatikot. Yö oli siis melko vilpoisa. Aavikon yölämpötila laskee noin viiteen asteeseen, mikä aiheutti sen, että teltta kastui yökasteesta läpimäräksi, ja kun vielä muutenkin matala teltta hieman laskeutui yön aikana, sai aamuyöstä maata todella puun ja kuoren välissä.

Neljäs päivä saattoi ensi kuulemalta vaikuttaa helpolta: 40 km aavikkovaellus ja kameli kantaisi vielä tavaratkin. No, ei kai kyseessä olisi mikään seikkailukisa, jos asiat tapahtuisivat niin kuin niiden odottaa tapahtuvan. Kameli osoittautui hitaaksi ja itsepäiseksi. Meidän kamelimme, Leskinen kuten Putkuri sen risti, kaatui aivan alkumatkasta laskeutuessamme dyyniltä alas ja pelkäsi sen jälkeen kaikkia alamäkiä. Ensimmäiselle rastille yritimme yli puoli tuntia siinä onnistumatta, kamelimme ei suostunut enää laskeutumaan mäkeä alas. Vaikka alku tuntui lähes toivottomalta, pärjäsimme kamelin kanssa loppujen lopuksi melko hyvin, sillä lähes kaikki muut kamelit jäivät makaamaan seuraavaan ylämäkeen. Leskisellä puolestaan ei juuri ylämäkien kanssa ollut ongelmia ja selvisimme jopa melko mutkattomasti seuraavalle rastille.
Myöhemmin saimme tietää, että ylämäkeen hyytyneet kamelit olivat maanneet paikoillaan viisi tuntia, kunnes kameliohjastaja oli hakenut ne sieltä pois. Seuraavalla rastilla helpotukseksemme aika pysäytettiin ja meidän tuli ainoastaan kävellä kamelin kanssa yörästille. Eikä voi kyllä väittää, että Leskisen vauhti olisi loppuakaan kohden juuri parantunut. Myöhemmin etapin tuloksia tarkennettiin siten, että koko kamelivaelluksen tulokset nollattiin. Jos kamelivaelluksen osalta olisi noudatettu alkuperäisiä sääntöjä, tulostaulu olisi näyttänyt varsin erilaiselta. Niin, matkaahan piti olla lyhennetyllä reitillä alle 40 km, mutta kellon ympäri tallustettiin. Yörastilla oli taas järjestäjien ruokaa, laiskottelutelttoja ja lääkärinvastaanotto. Parin päivän köpöttely hiekalla täytetyillä kengillä näkyi jo lääkärijonossakin. Rakkoja alkoi olla yhdessä jos toisessakin jalassa.

Viidennen päivän pyöräilyosuutta oli lyhennetty 70 km maantiepyöräilyllä eli jäljelle jäi ainoastaan 40 km ”maastopyöräily”. Pyöräily tapahtui järjestäjien pyörillä ja siitä huolimatta, että tilasimme minulle s-koon rungon (olen 158 cm pitkä) sain medium-rungon. Sen verran reilun kokoinen pyörä oli, että osuuden lyheneminen ei suoranaisesti harmittanut, vaikka maantiepyöräily olisi tietysti ollut triathlonistille tuttu laji. Pyöräilyn maastoaspekti oli siinä, että tiellä oli paikoin hiekkaa, siis ihan paksulti. Ensimmäiseen hiekkakasaan vedin kuperkeikan, mutta loppua kohden ehkä jopa hieman opin hiekka-ajoa, ainakin pysyin pystyssä, vauhti olisi tietysti saanut olla reippaampikin. Pyöräilyosuuden lyhyys ja hiekkakasojen ylitykset vaativat sen verran efforttia, että kärsin ainoan kerran koko kisan aikana myös astmaoireista (kisan omien dopingsääntöjen vuoksi en saanut käyttää astmalääkkeitäni kisassa). Pyöräilyosuuden päätyttyä saimme taas bussikyydin lähelle Al Ainin kaupunkia viimeistä vuoristo-osuutta varten.
Kuudes päivä koostui seikkailujuoksusta ja köysitehtävistä. Juoksumatkan piti olla pituudeltaan n. 25 km, minkä arvelin pärjääväni aamuviileässä puolentoista litran juomalla. ”Juoksuhan” oli sitten lähinnä kiipeilyä ja kesti noin kuusi tuntia ennen kuin saimme vesitäydennystä. Omalla kohdallani kyse oli ihan omasta tyhmyydestä, mutta kun lisäksi vielä Petenkin pussi pääsi valumaan tyhjiin, oli joukkueemme juomatilanne aika heikko. Reitti vuoriston yli oli merkitty punaisin pistein ja matkalle oli viritetty köysiä, joihin pystyi kiinnittämään varmistuksen. Näistä toimista huolimatta reitti oli mielestäni vaativa, kun ottaa vielä huomioon kiipeilyosuuden pitkän keston, minkä vuoksi tarkkaavaisuus alkoi loppua kohden herpaantua. Odottaessamme laskeutumisrastilla vuoroamme saimme kuulla, että Ruotsin Lundhags – joukkueen jäsen oli pudonnut vuoristo-osuudella sillä seurauksella, että hän oli saanut jalkaansa avomurtuman ja olkapää oli mennyt sijoiltaan. Pelastusoperaatio vaikutti hyvin hitaalta ja vaivalloiselta eikä pelastushelikopteri päässyt laskeutumaan uhrin luokse vaikeakulkuisessa maastossa. Onneksi vammat olivat kuitenkin ilmeisesti sen laatuisia, että ne paranevat täysin ja ruotsalainen pystyy toivon mukaan jatkamaan urheilu-uraansa.


Köysitehtävät päättyivät korkealta kallion kielekkeeltä alkaneeseen todella ilmavaan laskeutumiseen, ehdottomasti elämäni hienoin laskeutuminen! Kisa päättyi ryhmäpyöräilyyn Al Ainiin sekä viiden kilometrin loppujuoksuun. Maalissa päättäjäisjuhlat jäivät aika vähälle, koska lentomme Suomeen lähti melko pian maaliin saavuttuamme. Samoin jäi koko viikon odottamani ostoskierros.

Kaiken kaikkiaan kisa oli upea kokemus ja uudelleenkin lähtisin, jos pojat vain huolivat. Tämä kisakertomus on kirjoitettu pitkälti omasta näkökulmastani ja omista tuntemuksistani, koska – ehkä suomalaiseen tapaan – joukkueemme ei juuri omista tuntemuksistaan puhunut. Tai se, mitä puhui, ei välttämättä ole aivan painokelpoista tässä yhteydessä.
Kiitokset vielä sponsoreille sekä Petelle, Sepille ja Tommille hienosta reissusta!
Suvi